Sfinksin vonksin

Antiikin tarinan mukaan hirmuinen sfinksi oli vaivannut pitkään Theban kaupunkia ja syönyt jokaisen, joka ei kyennyt ratkaisemaan sen esittämää arvoitusta. Vasta Oidipuksessa se kohtasi voittajansa. Hän vastasi oikein kysymykseen, mikä on nelijalkainen aamulla, kaksijalkainen päivällä ja kolmijalkainen illalla. Oikea vastaus oli ihminen, mutta sfinksi olisi saattanut hyväksyä myös vastauksen Aarne Jämsän veistostuotanto.

Kuvanveistäjä Aarne Jämsä on tehnyt yli kahdenkymmenen vuoden ajan jotakin, joka muistuttaa paitsi sfinksin kysymystä myös sfinksiä itseään. Tuolla muinaisella olennolla kun oli koiran ruumis, käärmeen pyrstö, leijonan käpälät, linnun siivet ja naisen pää. Samanlainen muotojen ja materiaalien yhteentörmäys on leimallista Aarne Jämsän kuvalliselle ajattelulle. Niinpä me hänen taiteensa edessä olemme usein kuin thebalaiset sfinksin edessä – ymmällämme ja peläten että meiltä kysytään jotakin.

Tarina sfinksistä on klassinen aihe, ja esiintyy eräässä kuuluisimmista kreikkalaisista näytelmistä. Itse sfinksi on kuitenkin paradoksi, joka kyseenalaistaa myytin antiikin muototajun puhdaspiirteisyydestä ja inhimillisyydestä. Samanaikaisia kreikkalaisia patsaita on pidetty länsimaisen kuvanveiston ihailtuna täydellistymänä vuosisatojen ajan. Samalla piiloon on jäänyt – ja sinne on jätetty – kaikki se, mikä kiteytyy sfinksin kollaasinomaisessa hahmossa: yllätyksellinen, arvoituksellinen ja pelottava tapa havainnoida sekä meitä ympäröivän maailman että meidän sisäisen maailmamme moninaisuutta. Pelko.

Tiedämme, joskaan emme voi nähdä, että alun perin värikylläisestä, maalatusta antiikin veistotaiteesta on jäänyt jäljelle vain sen valkoinen sisus, marmoriruumiit, joiden varaan eurooppalainen kulttuuri on rakentanut käsitystään kauneudesta. Siksi voi olla vaikeata huomata Aarne Jämsän monipolviseen työhön kätkeytyvää jotakin, jossa elää suhde antiikin kuvamaailmaan. Se ei ehkä toteudu sellaisena kuin antiikkia on meille opetettu, vaan sellaisena kuin hirmuinen sfinksi sitä meiltä kultakin kysyy. Ja tietenkin sellaisena kuin me sille henkemme hädässä vastaamme.

Omeletti Fabergé

Seinä on täynnä munia ja kieliä, mutta tuskin kukaan järkyttyy. Aarne Jämsän esittämä tulkinta herkästä aiheesta on enimmäkseen hassunkurinen. Sitä paitsi, tässä kokoelmassa kielet ovat aktiivisia, siittimet passiivisia. Metafora vai pelkkä makuasia? Onko työssä edes kyse sukupuoliasioista?

Aarne Jämsän munat ovat niin riemunkirjavia, että niille on vaikea olla nauramatta. Niiden yksitellen, käsityönä valmistettu paljous uhmaa perusteluja suuren taiteen sublimoivasta vaikutuksesta. Pikemminkin ne viittaavat jonkinlaiseen käsitteelliseen itsensä kanssa näpertelyyn. Samalla ne ovat kuin vappurihkamaa, tarpeettomiksi käyneitä vanhan maailman muistoja, punakirjavia kulttuurituotteita ajalta jolloin ruumiillisen työn tekijällä oli syytä juhlia kevättä ja mahlan virtausta. Tänään ne ovat museoituja tuhkamunia, eivät ehkä sellaisia jalokivin koristeltuja miljonäärien ja keisareiden turhanaikaisia pääsiäismunia, joita Fabergén kultasepät valmistivat, mutta olemukseltaan yhtälailla hyvän maun ylittäneitä – täysin påskettomia.

Vaan jos tässä kaikessa sittenkin on kyse seksuaalisuudesta ja sen politiikasta? Kenties esineiden pintaan sivelty väri on vain camouflagea, naamiointia, joka antaa aikaa harhauttaa vihollista? Maastovärin tarkoitus on suojata omien operaatioiden toteuttamista, mutta niissä ei ole mieltä ellei ole taistelua. Tämä vaihtoehto palauttaa meidät taaksepäin historiassa, siihen puhetavan muutokseen, joka tapahtui 1900-luvun lopun suomalaisessa taidekentässä. Sitä valloittivat sekä käsitteet että naiset. Taiteilijan kieli ja hänen sukupuolensa – sosiaalinen tai biologinen – eivät enää olleet neutraaleja asioita. Aarne Jämsän asema kaiken tämän keskellä oli mielenkiintoinen. Tässä meillä oli keski-ikäinen mieskuvanveistäjä, jolla oli korissaan enemmän munia kuin muilla, mutta jonka kieltä kissa ei ollutkaan vienyt.

Itse asiassa Aarne Jämsän veistoksilla tuntuu olevan kielillä puhumisen lahja. Monilta se puhe jäi aikoinaan kuulematta ja siihen sisältyvä ruumiinpolitiikka huomioimatta. Hänen 1990-luvun lopun teoskuvastonsa ei ole vain äärimmäisen rikasta ja värikästä, vaan myös vahvasti androgyynistä. Se on tarkoittanut luopumista ainakin kahdesta suomalaisen perinnekuvanveiston miehisestä ideaalista – kiven monoliittisesta erektiosta ja kaikenkattavasta koristelemisen kiellosta.

Kasvotusten

Suuresta ammeesta ja suuresta kuplasta meitä katsovat oudot kuukasvot. Hahmot, jotka kuiskaavat olevansa toisenlaisessa olotilassa. Suita ja silmiä nousee esiin materiaalin pintajännityksestä. Tunnistamme ne kuten pieni lapsi tunnistaa kasvot, vain yleisesti, ennen oppia erilaisten ilmeiden merkityksistä – ja jäämme ymmälle.

Aarne Jämsän tuotannon eräs pitkä kaari on kasvojen kuvasto. Hän on muovannut sitä kärsivällisesti kuin vesi kiveä. Etsin siitä logiikkaa ja siksi luulen niiden saaneen alkunsa veden vertauskuvina: sulaudun lämpimään veteen, olen suunnaton amme; olen kevyttä kuin kaasu, olen kupla, joka pian räjähtää rikki. Tällaisia voisivat olla muistot meidän alkuperäisestä tilastamme, ajalta ennen syntymää. Mutta kasvoista katsoo pian muutakin. Ilmeitä, jotka kertovat kivusta. Ne ovat maailmasta syntymän jälkeen. Meidän maailmastamme. Logiikka unohtui ja kaikesta tuli pelkkää tulkintaa, tietenkin.

Sanoin kasvojen katsovan meitä. Näin ei kuitenkaan ole. Usein ne katsovat sisäänpäin tai ohitsemme. Emme tavoita niiden viestiä ulkopinnan kautta, pelkällä silmäyksellä. On mentävä sisälle, on käytävä osaksi muotoa. Päästään tekemisiin veistoksen omimman kanssa. Tullaan muodoksi ja annetaan tuolle muodolle ilme. Ymmärrättekö mitä sanon täältä muodon takaa? Näettekö huulteni liikkuvan? Minä olen sisällä, en ulkona.

Kiharan tie

Puusta veistetty kihara veistos kiertää itsensä ympäri kuin toukka puun kuoressa, kuin lapsen ensimmäinen piirros, kuin ihmisen häpykarvoitus, kuin toisen ihmisen onkisiima, kuin tippaleipä joka ei maistu miltään, kuin pesty suoli hyvän makkarantekijän kädessä – turha kysyä mitä se esittää. Siinä voi olla kaikkea tätä.

Länsimaisella ihmisellä on ollut valtava halu uskoa säännönmukaiseen geometriaan. Luonnossa se on vain harvinainen poikkeus. Jokin kide ehkä kasvaa kulmikkaaksi, sekin sinnepäin. Ja kuitenkin maailmankaikkeus on mieluummin kuviteltu tasalaatuisten monikulmioiden harmoniaksi kuin kiharaiseksi sotkuksi tai pölypalloksi. Jopa taidetta on tehty puhtaasti geometrisin periaattein. Väitän, että Aarne Jämsän töissä ei ole milloinkaan näkynyt Platonin kappaleiden vaikutusta. Hänen tuotantonsa on niiden antimateriaa, se suorastaan hylkii suoraa kulmaa. Tämä kaikki todentuu kahdella tavalla: teosten muotokielessä ja materiaalien kirjossa. Kosmos, joka rakennettaisiin Jämsän periaatteilla, ei vastaisi symmetriaa haikailevan filosofin toiveita. Sen sijaan se muistuttaisi melko lailla omaamme.

Näin lukien Aarne Jämsän veistosten kiharasta tiestä tulee väistämättä kuva ihmisen elämäntiestä. Tämä käy ilmi suuressa teoksessa Vaunu. Siellä me kuljemme, pitkin pyökistä sahattua rataa. Kalpeat kasvomme vilahtavat ohi kuin junan ikkunasta. Jonnekin olemme menossa, jostakin tulossa, mutta kumpi suunta on kumpi? Jälkiteollisella jalustalla etenevä matkamme on muuttanut meidät osaksi hämärää tietämme. On kuin ruumiimme olisivat sulaneet pois ja olisimme jääneet kiipeliin suureen valokaapeliin, maailman kattavaan bittiviemäriin.

Olemme pysyvästi päättymättömässä mutkassa. Se tarkoittaa, koska geometria on hylätty – tai siitä ei ollut apua, että meillä ei ole määriteltävää paikkaa. Veistoksella, joka tällaisesta osaa kertoa, ei tietenkään ole muuttumatonta muotoa, ei pysyvää alkua eikä loppua. Voimme vain ihmetellä, mistä kohtaa Aarne Jämsä osasi aloittaa sen rakentamisen.

Muodonmuutos

Johtuu ehkä eläinnaamojen symmetriasta, että näemme oman kuvamme sielläkin missä sitä ei ole, esimerkiksi kissoissa ja koirissa, jotka evoluution sivuaskeleen kautta ovat asettuneet koteihimme. Eläimet tulivat mieleeni katsoessani Aarne Jämsän teossarja, jotka ovat eräänlaisia kaksoiskuvia. Sanon eräänlaisia, sillä en tiedä mitä ne oikeastaan ovat. Ihmiskasvojen kokoisina ne muistuttavat naamioita. Mitä tapahtuisi jos laittaisin sellaisen päähäni? Kätkisikö se ihmiskasvot ja paljastaisi piilossa pidetyn villin, vai peittäisikö se lihan eläimellisyyden ja olisi kulttuurituotteena todiste ihmisyydestä?

Oikeastaan monet Aarnen ”naamiot” muistuttavat hyönteisiä. On huomattavasti helpompi samastua koiraan kuin hyönteiseen. Rakastaisiko joku kärpästä? Hyönteisestä tuleekin jonkin vieraan ja kammotun kuva, siitäkin huolimatta että hyönteisen naama saattaa olla symmetrisempi kuin omamme. Muodonmuutos pelottaa. Silloin kannattaa sanoa itselleen, että Aarnen ”naamiot” eivät ole naamioita vaan seinälle ripustettuja veistoksia, materiaalitutkielmia, jotakin täysin vaaratonta. Että kyse ei ole meistä ja hyönteisistä. Että me edelleen heräämme aamuisin ihmisinä. Että meille ei ole tapahtunut mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Että tästä ottakoon vastuun taiteilija.

Aineen museo

Aarne Jämsä on muuttanut materiaaleja toisiksi. Ei siten kuin liikaviisas Duchamp, jota nimitettiin taiteen alkemistiksi, vaan arkisemmin. Aarne on tehnyt veistoksen jalustoja vaahtomuovista ja valmistanut Graniitti –nimiset teoksensa lasikuidusta ja peilinpalasista. Näin toimiessaan hän ei ole luonut illuusioita tai huijannut silmäämme, vaan käynyt keskusteluja taiteenalansa perinteiden kanssa. Kuvanveiston historia on paitsi muotojen ja visuaalisten ajatusten kokoelma, myös vuosisatainen materiaalien kasauma, aineen museo. Kiveä, puuta, kipsiä, muoveja, erilaisia metalleja, lasia, keramiikkaa – Aarne Jämsän tuotantoon mahtuu tuota kaikkea. Mutta niiden olomuoto ei aina ole luonnollinen tai ilmeinen. Kuin museossa kulkija hän tekee omia tulkintojaan, yhdistelee näkemään, asettaa kuvan aineksia uuteen yhteyteen. Kyse ei ole valmiiden esineiden keräämisestä ja yhteenliittämisestä, vaan impulsseista, jotka sysäävät tekemään uutta.

Aarne Jämsän työ ei ole siis jotakin löydettyä, vaan aina tehtyä, valmiiksi asti saatettua. Katsojalle työvaiheiden määrällä ei ehkä ole suurta merkitystä. Meitä kiinnostaa valmis. Kuitenkin tekijälle päivät matkalla kohti tuota valmista ovat mielekkäitä ja muodostavat osan hänen olemassaolonsa nautintoa. Veistosten tekeminen ei ole pelkkää sunnuntaikävelyä aineen museossa, vaan sen aktiivista rakentamista ja ylläpitoa. Aineen museon pystytys tapahtuu kerta toisensa jälkeen uudelleen.

Veistoksia saadaan vain tekemällä veistoksia. Ihmettely ei pitkälle auta. Voi kuitenkin kysyä, missä on niiden tekemisen mieli? Tarvitaan perspektiiviä: Suomen ensimmäinen julkinen veistos esittää istuvaa miestä, ja sen tekijä kuoli vuonna 1906. Melko tarkalleen sata vuotta sitten. Aarne Jämsän ensimmäinen julkinen teos esittää kenkää, josta suihkuaa vettä. Mitä yhteistä on istuvalla miehellä ja vettä suihkuttavalla kengällä? En etsi käsitteellistä määrittelyä, sitä mitä minäkin aikana on luettu taiteen piiriin, vaan ajan takaa jotakin käsinkosketeltavaa. Keskeistä on muovailu.

Useasta erilaisesta olomuodostaan huolimatta Aarne Jämsän työ on ennen muuta muovailua. Työ alkaa savesta. Siinä piilee yhteys ensimmäiseen istuvaan mieheen, joka helposti unohtuu jos ajattelemme taiteen olevan vain sitä miltä se näyttää. 

– Jyrki Siukonen

teksti kirjasta Arvoituksia